Henrik Heinonen: Sunt lacrimae rerum | 25.5.–17.6.2018
Henrik Heinonen: Sunt lacrimae rerum
25.5.–17.6.2018
Avajaiset torstaina 24.5. klo 18
Tervetuloa!
Sunt lacrimae rerum et mentem mortalia tangunt
– Publius Vergilius Maro, Aeneid I:462
…That amazing instrument of muscles, blood, and skin, that red-tinged
cloud whose lightning is the soul.
– Marguerite Yourcenar, Memoirs of Hadrian
Ja hän katsoo merta. Sinisen miljoonat sävyt pimenevässä illassa kuin kuiskaavat äänet halkomassa noita myriadeja virtuaalisia peilisaleja lihan tuolla puolen. Jokainen aalto murtumassa toisiinsa, jokainen ryminä ja loiskaus sulamassa toisiinsa, melun kakofonia vyörymässä eteenpäin kuin jokin järjetön apparaatti ilman mieltä tai tarkoitusta, muodoton sininen pilvi. Meidät kädelliset on siunattu digitaalisuudella, sormilla joilla osoittaa ja muovata maailma itsemme tuolla puolen. Kenties vain kosketus on analoginen. Kenties vain melodiat ovat totta, tai melu. Meren ääni, valtameren värit, murtuen toisiinsa.
Ja hän katsoo merta. Pimeys sulattaa värit toisiinsa, melu imee kaikki värähtelyt itseensä yhdeksi harmaaksi puuroksi. Mikä muutenkaan on ihminen? Olenko minä yhtään enempää eril- linen tästä mielettömästä koneesta kuin keuhkoni ovat ruumiistani, tai tajuntani on itseydestäni? Ja mitä jos en ole, jos olenkin vain osa käyttöliittymää odottamassa seuraavaa päivitystä pyyhkiäkseen minut pois? Ja jos niin on, jos mitään ihmisyyttä ei ole jäljellä, jos me todella olemme niin erillisiä… Miksi edes yrittää enää? Jos meillä ei ole mitään yhteistä, mitä sitten on jäljellä estämässä meitä repimästä toisiamme kappaleiksi järjettömässä raivon, julmuuden ja himon puuskissa?
Ja hän katsoo merta. Auringon viime välähdykset häviävät pois. Sunt lacrimae rerum. Niinpä kai. Mikä muutenkaan on kyynel, paitsi vain hetkellinen veistos.
Henrik Heinonen (s. 1987) on taiteilija, joka työskentelee äänen, tilan, esineen, kielen ja liikkuvan kuvan välineillä. Heinonen tutkii taiteellisen prosessin avulla kehojen, teknologioiden ja kokemusten välistä liminaalitilaa, sekä kuinka ne vaikuttavat kokemukseen itsestä ja maailmasta sen tuolla puolen. Heinosella on kuvataiteen maisterin tutkinto Kuvataideakatemiasta ja kandidaatin tutkinto Wimbledon College of Artsista Lontoosta. Tämä on hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä.
Näyttelyä ovat tukeneet Alfred Kordelinin säätiö, Väinö Tannerin säätiö ja Suomen Taiteilijaseura.
///
Sunt lacrimae rerum et mentem mortalia tangunt
– Publius Vergilius Maro, Aeneid I:462
…That amazing instrument of muscles, blood, and skin, that red-tinged
cloud whose lightning is the soul.
– Marguerite Yourcenar, Memoirs of Hadrian
And he looks at the sea. The millions of hues of blue in the darkening evening light like the whispering voices chattering across those myriads of virtual mirror halls on the other side of flesh. Every wave breaking to each other, every rumble and splash of noise melting together, into a cacophony of noise rolling forward like some crazy machine without any meaning or purpose, a shapeless blue cloud. We primates are gifted with digits, with fingers to point at and shape that which is external to ourself. Perhaps only caresses are analogic. Perhaps only melodies are true, or noises. Noises of the sea, colours of the ocean, breaking to each other.
And he looks at the sea. The darkness melts the colours together, the noise sucks all the vibrations into one mush of grey. What is a human being anyway? Am I anymore separate from this ludicrous machine than my lungs are from my body, or my cognition is from my self. And what if I’m not, if I am just a part of an operation system waiting for the next update to wipe me out? And if so, if there is no humanity left, if we indeed are so separate… Why to even try anymore? If we have nothing in common, what is there then to stop us tearing each other apart in maddening rage, cruelty and lust.
And he looks at the sea. The last glimpses of sun fade away. Sunt lacrimae rerum. I guess so. What is a tear anyway, but a momentary sculpture
Henrik Heinonen (b. 1987) is an artist working with media of sound, space, object, language and the moving image. Heinonen seeks to understand through the artistic process the liminal spaces between bodies, technologies, and experiences, and how they affect our experience of the self and the world beyond ourselves. Heinonen has studied an Masters of Fine Art from Art Academy of Helsinki and Bachelor’s degree from Wimbledon College of Arts London. This is his first solo show.
Exhibition has been supported by Alfred Kordelin Foundation, Väinö Tanner Foundation and The Artist Association of Finland Young Artist Grant.